Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari, lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta holvista.
Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan: "saanko ottaa korpun Murrille?" — "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki, kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt, vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
"Hän on aivan kuin kuningatar."
"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa. Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin, kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat luulla minun varastaneen sen."
"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota rinkilää Murrille?"
"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa; minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.