Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan. "Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata, en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa, odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi, että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa, eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin tärisevät…"
"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin, tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian, mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin oivallista juomaa.
"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään; sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen. "Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu, ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille, jos'… jos…" Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset, "enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne alas."
Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö, yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello, väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin kersantti arvasikaan.
Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi. Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi, kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat, mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"