Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat kukkaissilmänsä.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.
Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin", pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä verkkojansa korjaamaan."
Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan varhaisena aamuhetkenä.
Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!" sanoi Rajakallio.
"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui puiden latvoissa.
Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.
Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta. Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee, niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin palvelijanne!"
Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti: "tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui kauas vaahdon ja laineiden sekaan.
Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!