Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse, että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni. Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä, kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna, mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.
Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?
Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella. Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.
METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.
Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
Rehenteli ja näytti urhoisalle.
Lyseessä on hän, arka arvostansa,
Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
Vaan karhu nähdä olis mielukasta
Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.
Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
Niin ampuisi hän edes kotka pahan.
Pilaksi näytti seikka sisarista:
— Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? —
Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
Ja lausuu: — Kyökkiin tuon ma paistamista.
Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.
Olaltas tammen alla pyssy päästä!
Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
Rakasta, ollos onnekas ja säästä!