Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
Raitista elämää se mielin henkii;
Vaan koiteltava olis pyssynenki, —
Huvia tuota soimata ei sovi.
Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
Janoopi pyssy, vireillä on hana.
Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.
Vaan… mikä heiluu tuolla niinipuussa?
Kai kotka?… Varpunen vain pieni raukka,
Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.
Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.
Nyt tähtää hän… Noh, mutta mitä tässä?
Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
Ne varpusta on myöskin väijymässä.
Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy…
Pau!… Pyssy kaasi talon kissan harmaan!
Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.
On kuin se lausuis ankarana ratki:
Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
Jos minä olen julma, synnyin siksi,
Vaan sinä huviksesi kuoletatki.
Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?
Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
— Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.