Kalle. Ja sieltä saadaan mitä?
Kaisa. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä, sotamiehiä, kasakoita…
Kalle. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa, mikä maa tämä täällä pohjosessa on?
Kaisa. En kuolemaksenikaan tiedä.
Kalle. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.
Kaisa. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!
Kalle. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa nauraa Suomelle.
Kaisa. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta saata olla Suomi.
Kalle. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?
Kaisa. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän, ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.