"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut. "Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja varpuja allansa.
"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin täyteen.
Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla. Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa. Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli siemen sisällä.
Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän. "Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."