"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia, poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua; antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä mitään pahaa ole."
"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan. Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden ylpeämpien puiden joukossa — metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu; kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi kuninkaan kartanossa.
No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla. Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa. Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika tulee täytetyksi.
Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!
KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.
Kas silloin hausk' oli Vappuna,
Kun poikaset ratsasti!
Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
Vank' Annikin säpsähti.
Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
Mä huimin että se soi ja paukkui:
Lennä, Virkku,
Niinkuin sirkku!
Hopita, kopita, heh he lei!
Uus takki mull' oli ylläni,
Ja hattuni kallellaan,
Ja minuun ja miekkaan vyölläni
Nyt tyttöset vilkkui vaan.
Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
Valittu kun olin kenraaliksi.
Lennä, Virkku, jne.