"Eipä toki", sanoi Lotta, "kaikki linnunpesät, joita minä olen nähnyt, ovat olleet pyöreitä kuin nauriit."
"No, niin, suppilomaisia tai naurismaisia, sepä nyt on yhdentekevää. Petolinnuilla on ehkä nauriinmuotoisia pesiä, mutta löytyy varpuislintuja eli tiitisiä ja kiipeejöitä ja kanalintuja ja kurkia ja kahlaajia ja vesilintuja ja…"
"Ja kukko!" keskeytti Justiina mamseli, lempipoikansa äärettömään oppiin ihastuneena. "Rakas Lotta, ei löydy mitään, mitä ei Hegesippus tietäisi. Hän tietää kaikki."
"Hän kerää munia eikä ole koskaan nähnyt linnunpesää!" nauroi Lotta.
Hegesippus suuttui. "Linnunpesän löydän, koska vain tahdon", sanoi hän. "Minulla ei ole vielä tilhin eikä satakielen munia. Mutta minä etsin ne itse. Saat nähdä iltasella, kunhan tulen kotia."
"Mutta ethän sinä käy koskaan metsässä, katukäytävillä vaan kävelet, koska lääkäri on sinua kävelemään käskenyt", muistutti Lotta.
"Ei, Hegesippus poikaseni, älä mene metsään, voisit vilustua siellä", varoitti Justiina mamseli. "Muista, että siellä on käärmeitä."
"Käärmeet kuuluvat matelijoihin, niillä on pitkäveteinen ruumis ja ruuansulatus käy hitaasti", jatkoi Hegesippus suuressa viisaudessaan.
"Hän ei ole koskaan nähnyt elävää käärmettä!" nauroi taas Lotta.
Tämä suututti Hegesippusta. Hän otti yllensä paksun talvinutun ja kainaloonsa Lütkenin Zoologian, josta hänen viisautensa oli kotoisin. Sitä paitsi otti hän isänsä kepin, jolla saisi lyödä kuoliaaksi käärmeet, joilla on niin pitkä selkä ja huono ruuansulatus. Sitte läksi hän kaupungin ulkopuolelle etsimään satakielen munia, sillä hänellä sattui olemaan lupa tänä iltapäivänä.