"Odotas hiukkasen! Pane kiinni alimmainen nappi!" huusi Justiina mamseli hänelle.
Hegesippus oli jo etäällä. Hän käveli ylevänä kaupungin läpi, tullin sivu, sillan, tien ja ojan yli, ja siten hän tuli metsään. Siellä oli hankalampi kävellä: oli mättäitä, sieniä ja kiviä, katajapensaita ja hämähäkin verkkoja, muurahaispesiä ja itikoita. Hegesippus väsyi ja hänelle tuli kuuma. Hän istahti kivelle levähtämään. Hän ihmetteli, ett'ei sille kivelle ollut mikään satakieli eikä tilhi pesäänsä tehnyt.
Hänen tässä istuessaan suhisi ilmassa jotakin, suuri kyyhkyishaukka tavoitti oravaa lähimmästä puusta. Mutta haukan kynnet tarttuivat kuusen oksiin, orava hyppäsi, pudoten suoraan Hegesippuksen syliin, ja sitte se pelosta vavisten hiipi kiven taakse.
Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä. Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään, joll'ei niitä voi oikein käyttää. — Hegesippus oli nyt metsässä ensimmäistä kertaa. Sen sijaan, että olisi tarkastellut kasvia, eläimiä ja muurahaisten teitä ja opetellut tuntemaan lintuja niiden viserryksestä, tuli hän tänne täysin oppineena ja luuli tietävänsä kirjoista kaikki. Voi sinua, viisas Hegesippus!
Ei hän edes hämmästynytkään. Hän otti kirjansa esille ja etsi sieltä jotakin oravan näköistä eläintä; "Virtahepo on suuri, kömpelö, paksumahainen, lyhytkaulainen ja hyvin matalajalkainen eläin."… "Ahaa! Nelijalkainen eläin, joka syliini putosi, oli kömpelö ja lyhytkaulainen; se oli varmaankin virtahepo. Mikä lienee puussa oleva lintu! Pitääpä katsoa…"
"'Papukaijat tunnetaan nokastansa, joka on hyvin lyhyt, korkea ja paksu.'… Todellakin. Se on papukaija. Mutta, jos se olisikin satakielinen?… Sillä on lyhyenlainen nokka luullakseni. 'Pieni hammas yläleuan sisäpuolella.'… No, se käy päinsä. Siis on lintu varmaankin satakielinen. Sepä nyt oli merkillistä. Se täytyy panna muistoon."
Hegesippus otti muistikirjansa — oppineet miehet eivät mene koskaan metsään ilman muistikirjaa — ja kirjoitti siihen suurilla kirjaimilla:
Toukokuun 1 päivänä. Oli Lotta taas tuhma. Menin metsään. Näin satakielen, joka tavoitti virtahepoa.
"Piste. Voi, kuinka on hauskaa tietää kaikki kirjoista."
"Ah", jatkoi Hegesippus, "kuinka metsä on tuhma ja kuinka minä olen viisas! Tuo suuri metsä ei tiedä, mitä minä tiedän. Tuolla suurella metsällä ei ole kirjoja: siellä ei ole ainoaakaan oksaa, ei ainoatakaan eläintä, joka tuntisi edes aakkoset; vielä vähemmin voivat ne tavata ja selvästi lukea sisästä. Metsä kasvaa ja kasvaa tietämättä, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Mutta minä tiedän paljon enemmän, minä tiedän kaikki. Jos on vielä jotakin, jota en tiedä, niin tiedän sen sitte, kuin tulen ylioppilaaksi. Sitte tiedän kaikki, mitä olemassa on ja ehkä vielä vähän enemmän, ja kun tulen maisteriksi, tiedän kaikki, mitä ei ole olemassa ja ehkä vielä vähän enemmän. Kas niin on asia, metsä parka!"