Metsä parka ei vastannut mitään. Hän kuunteli vaan ihmetellen tuota käsittämätöntä oppia. Hän seisoi siellä niin hiljaisena ja vakavana, kuin olisi hänkin tahtonut tuosta suuresta viisaudesta jotain oppia. Ehkä tahtoi mänty oppia, kuinka hänen tuli kasvaa; ehkä tahtoi tuomi oppia kukkimaan, pilvi satamaan, puro tasaisesti pikkukivien yli hyppimään ja satakieli tahtoi kenties oppia virtahepoa tavoittamaan.
"Ei, nyt tahdon etsiä linnunpesän", sanoi Hegesippus ja alkoi kulkea eteenpäin. Kun hän oli kulkenut hetkisen, tuli hän niitylle, jossa oli lato. Ladon oven yläpuolella lähellä kattoa riippui jotakin, joka varmaankin mahtoi olla linnunpesä, sillä se oli harmaan paperin näköistä ja melkein suppilomainen. "Enkös jo sanonut, että kaikki linnunpesät ovat suppilomaisia?" arveli Hegesippus. "Ajatteles, jos tuo olisikin satakielen pesä!"
Ja hän alkoi isänsä kepillä harmaata tötteröä kaivella.
Tuskin oli hän saanut harmaasen paperiin reiän, kun sieltä ryömi jotakin ulos: ensin yksi, ja sitte taas yksi, ja sitte kymmenen ja kaksikymmentä, ja niin, kenties satoja. Mutta ne eivät suinkaan olleet satakielisiä, ne olivat mehiläisiä, ja kohta tunsi Hegesippus pistävän käteensä, poskeensa, nenäänsä… hänen ympärillään oli koko ärtynyt mehiläisparvi. Viisaan miehen oli nyt paha olla, hän alkoi juosta kaikin voimin ja hosui ympärilleen isänsä kepillä. Mutta mehiläisparvi lensi yhä kiivaammin, seuraten häntä niin hirveästi, ett'ei hän kuullut eikä nähnyt. Hän juoksi juoksemistaan, ja yht'äkkiä oli hän suuressa, liejuisessa vesiojassa.
Hyvä oli, ett'eivät mehiläiset osanneet uida. Kun he näkivät vihollisensa ojassa, alkoivat he vihdoinkin suristen liidellä takaisin rikkinäistä pesäänsä paikkailemaan, ja jos poika olisi ymmärtänyt heidän puheensa, olisi hän kuullut heidän sanovan toisilleen: "siinä on rangaistus; kyllä hän toiste jättää pesämme häiritsemättä."
Märkänä ja turvonneena ryömi Hegesippus ojasta. Nyt ei hänellä ollut vähääkään halua linnunpesän etsimiseen. Kotiin tallusteleminen oli nyt viisainta, mitä hän tehdä voi. Mutta asia oli huokeampi sanoa kuin tehdä. Hän oli metsässä ensimmäisen kerran elämässään, ja hänellä ei ollut vähääkään aavistusta siitä, mitä teitä hän oli kulkenut. Kuitenkin kävellä rehki hän oman nenänsä mukaan, ja nenä on huono tienosoittaja, sillä kääntyipä minne hyvänsä, niin on nenä aina eteenpäin osoittamassa. Eteenpäin kulki Hegesippus, ja nenä kulki edellä, mutta kuitenkin eksyi hän ja tuli yhä etäämmälle suuressa metsässä. Puiden varjot venyivät pitemmiksi männiköllä, aurinko laskeutui kuusen latvojen taakse, hyttyset tulivat yhä kärtyisemmiksi, lintujen laulu hiljeni puissa, ainoastaan punatulkku ja talitiainen visertelivät surullisia säveliään, ja ruisrääkkä pellon ojassa käheästi äänteli. Kaikeksi onneksi ei toki tullut pimeätä, sillä nyt oli kesäsydän. Hegesippus oli väsynyt, nälkäinen ja märkä, mutta kuitenkin kapuili hän eteenpäin mättäiden ja kivien yli, ja kun hän täten oli monta tuntia harhaillut, tuli hän juuri samalle ojalle, josta oli matkansa alottanut.
Silloin loppui häneltä rohkeus; hän istahti ja rupesi itkemään.
Hetkisen itkettyään nukkui hän väsyneenä ojan reunalle.
Nyt lienee Hegesippus varmaankin uneksinut, sillä kuinka muutoin tällaista olisi voinut tapahtua niin oppineelle pojalle? Hänestä oli kuin pieni orava, jota hän oli luullut virtahevoseksi, olisi tullut hänen luoksensa ja kysynyt: "miksi itket?" — "Oi", sanoi poika, "pitäneehän itkeäni, sillä en löydä tietä kotiin tästä suuresta metsästä."
"Mutta sinähän tiedät kaikki", sanoi orava, joka oli virtahepo.
"Enhän minä nyt kaikkea tiedä, mutta melkein kaikki!" huokasi poika.