Hegesippus vetäsi niin pitkän huokauksen kuin seinähirren. Kyllähän se koskee, kun täytyy tunnustaa itsensä niin oppimattomaksi, juuri kuin on ollut niin äärettömän oppinut. "En tiedä mitään muuta kuin sitä, mitä on Lütkenin Zoologiassa", huudahti hän.
"Vai niin, tahdotko tinkiä?" keskeytti itsepäinen metsä. "Lausu totuus!
Huuda niin kovasti, että jokainen kuulee: Hegesippus on tuhma!"
Hiki kihosi pojan otsalta, vaikka hänellä siinä maatessansa olikin kylmä.
"Kyllähän se on totta, rakas metsä", sanoi hän, "olenhan minä vähän tuhma."
"Suora totuus! Hyvin tuhma!" sanoi metsä.
"No, koska sitä tahdot kaikin mokomin tietää, niin minä olen tuhma… oikein tuhma!…"
"Hegesippus on tuhma!" vastasi kaiku joka haaralta metsästä. Siellä syntyi verraton riemu. "Kuules, mitä poika sanoo?" sanoi harakanvarvas katajapensaalle. "Kuinka voi ihminen olla niin äärettömän tuhma, että itsekin sitä kertoo?" sanoi muurahainen männynkävylle. Kaiku istui vuoren reunalla kertoen joka sanan, kunnes jokainen oksa, joka mätäs ja joka linnunpesä kaikui samoja pilkallisia sanoja: "Hegesippus on tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma… tuhma!"
"Mitä sipinää se on?" kuului ääni aidan takaa sanovan, ja siinä seisoi
Knut pyssy olalla. "Hegesippus!" huusi hän.
Hegesippus heräsi. "Sinäkö se olet, Knut?"
"No, sepäs nyt oli hauskaa, että viimeinkin sinut löysin. Justiina oli levoton, kun viivyit ja lähetti minut jo aikaisin jäljestä päivällisen sinua etsimään. Olen etsinyt sinua joka talosta, puistosta ja puutarhasta. En koskaan luullut sinua niin tuhmaksi, että näin pienessä metsässä eksyisit."