"Hiljaa, Knut, elä siitä enää virka: koko metsähän sen jo tietää!" huokasi Hegesippus. "Rakas Knut, auta minua nyt kotia, jalkani ovat jäykät, en voi kävellä."
"Vähätpä siitä, minulla on sääriä molempien tarpeeksi, kulku käypi kuin reipas tanssi. Kiipeä selkääni, mars! eteenpäin, pannukakku!"
"Mutta kaupunkiin on pitkä matka. Ethän sinä voi minua koko matkaa kantaa."
"Pitkäkö matka? Tulliportille on tuskin sataakaan askelta. Jos olisit noussut lähimmälle pikku kivelle, olisit nähnyt edessäsi koko kaupungin."
"Näyttääpä todellakin siltä, kuin olisin ollut hiukan tuhma", huokasi Hegesippus noustessaan veljensä selkään ja nähdessään kaupungin aivan lähellä pensaikon takana. "Mitä sinulla on jahtilaukussasi, Knut?"
"Siellä on petolintu. Vähän aikaa sitten ammuin sen."
"Ahaa, kyllähän sen tunnen. Lyhyenläntä nokka ja pieni hammas yläleuassa lähellä nokan kärkeä. Elä luule, Knut, ampuneesi papukaijaa; minä olen tuon otuksen tutkinut, se on satakielinen. Minä näin sen tavoittavan virtahepoa."
"Mitä sanot? Satakielinenkö? Oivallinen kanahaukkahan tämä on! Tallin oven päälle minä sen naulaan. Minä näin sen vainoavan pientä orava raukkaa. Se on ahnas rosvo, tuo tuossa; se elää enimmittäin pikku linnusta, vaikka kyllähän sille kelpaa kaikki, mitä sattuu saamaan: rotat, sammakot, jäniksenpojat, oravat…"
Nyt näki Hegesippus parhaaksi pitää viisautensa itsekseen. Mutta kun hän onnellisesti pääsi kotia veljensä hartioilla ja Justiina mamseli taas alkoi kiittää hänen ääretöntä oppiansa, kuiskasi Hegesippus hänelle korvaan: "älkää kertoko kenellekään siitä, että olen tuhma!"
"Kultamuruseni, mitäs puhut? Olisiko hän tuhma, joka tietää kaikki."