"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova ilma", arveli Lohi-Matti.
"Kuulehan", sanoi mummo, "me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon tuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon täyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja painotta."
Ukko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle vedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin määrin:
Ahti aaltojen isäntä,
Meren ukko ruokoparta,
Sull' on aartehet salaiset.
Sulla kaunihit kalaset,
Sulla helmet kohtavaiset.
Meren kullat kuultavaiset,
Lehmät kaunihit, lihavat,
Niityt rehtevät, vihannat…
"Mitä sinä siinä hyräilet?" sanoi ukko.
"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni", vastasi mummo ja jatkoi kovemmalla äänellä:
Meren kultainen kuningas;
En mä kultias anele,
Hopioitas huolittele,
Enkä helmiä haeksi,
Yhtä anon ainoata:
Anna mulle lypsylehmä!
Minä annan vastimeksi
Päivän kullat, kuun hopeat.
"Tyhmä laulu tuo", sanoi Lohi-Matti. "Mitäpä muuta meren kuninkaalta sopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä vasten."
Mummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan koko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt sitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta savipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat kalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.
Lohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan tullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja toinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi ukko istualleen ja sanoi mummolle: "etkö kuule mitään?"