"En", vastasi mummo.
"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla", sanoi ukko. "Tulee myrsky."
"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet", sanoi mummo.
Lohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen.
"Nyt vinkuu väkkärä", sanoi hän.
"Nuku pois; joutavia", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.
Mutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle. "Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika myrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot."
Mummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä vinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat ulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja vaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei Lohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan lykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo seisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni ovenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.
"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta?" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin ällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin lehmiäkään.
Kun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän silmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he nukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi ollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.
Kun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo korkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli korkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa kalliorantaa vasten.