Täten joka päivä Lotta
Pitää meidän puoltamme.
METSÄKARHU.
Rauman kaupungissa eli ammoin sitte rikas kauppias Kultanen; miksipä hän ei olisi ollut rikas? Hänellä oli suuri nenä, pieni poika ja monta laivaa, jotka toivat kahvia, sokuria, inkivääriä, kardemummaa ja muita maustimia vieraista maista. Aina onni seurasi hänen laivojansa paitsi ensimäistä, jonka nimi oli Neptunus. Sen kapteenina oli Metsäläinen ja laiva oli pummulilastissa tulossa Amerikasta, mutta pummulipakat syttyivät itsestään tuleen, ja Neptunus paloi merellä kaikkine tavaroineen ja kapteenineen, joka velvollisuutensa mukaan pysyi viimeiseen asti laivalla.
Patrooni Kultanen suri kallista laivaansa, niinkuin olisi hänen puoli sydäntänsä palanut merellä, eikä voinut mielessään antaa kapteeni Metsäläiselle anteeksi pummulin tuleen syttymistä. Miksi oli kapteeni ostanut sellaista pummulia? Ehkäpä se ei ollutkaan syttynyt itsestään, vaan joku laivamies oli ehkä käynyt avotulen kanssa lastiruumassa. Miksi ei kapteeni Metsäläinen pitänyt parempaa järjestystä laivalla? Ja miksi hänen nimensä oli Metsäläinen, kun niin usein kuullaan puhuttavan metsänpaloista?
Laivamiehiä kuulusteltiin, kun palasivat kotimaahan. Kaikki valalla vakuuttivat, että kapteeni Metsäläinen oli pitänyt parasta järjestystä ja ollut taitavin kapteeni kaikista, joiden kanssa he olivat purjehtineet. Mutta sitä Kultanen ei uskonut. Hänellä oli vanhaa saamista kapteenilta, ja sen hän nyt kiskoi leskeltä.
Kapteeni Metsäläisen leski oli köyhä, ja hänellä oli poika, nimeltä Karhu, jollaiset ristimänimet ovat jotenkin tavalliset Ruotsissa ja Norjassa. Leski menetti pikku talonsa Kultalan saamisesta eikä sitte tiennyt mitään neuvoa, millä voisi elättää itsensä ja rakkaan pikku poikansa.
Mutta hän sattui olemaan hyvin kaunis, ja se oli pahoin. Eräänä päivänä patrooni Kultanen, joka myöskin oli leski, puki yllensä kiiltävänappisen sinisen frakin, punaisen liivin ja valkoiset housut, että oli kirjava kuin Venäjän lippu, sekä ilmestyi suuren nenänsä kanssa rouva Metsäläisen ovelle ja sanoi hänelle: "Hyvä rouva, teidän miehenne poltti minulta laivan; miksi läksittekään metsään sellaisen miehen kanssa? Mutta minä annan teille anteeksi ymmärtämättömyytenne ja teen teille niin suuren kunnian, että saatte tulla minun vaimokseni, ja toivoakseni olette siitä hyvin iloissanne."
Leski raukka ei tullut ollenkaan iloiseksi, mutta mitäpä hän osasi tehdä? Hänellä oli pikku poika, joka näki nälkää ja vilua; siispä hän murhemielin myöntyi ja tuli yht'äkkiä rouva Kultaseksi. Pikku Karhu seurasi mukaan kaupanpäällisiksi ja tuli patrooni Kultasen pojintimaksi. Kultasen oma poika, joka nyt tuli Karhun velipuoleksi, oli nimeltään Mooses, mutta kun hän oli kankeakielinen eikä osannut lausua rehti nimeänsä, sanottiin häntä Moosepiksi, Häntä elätettiin sokurileivillä ja mantelimaidolla, hänellä oli koreat samettivaatteet, hän sai asua isänsä kammarissa ja tehdä mitä vain tahtoi. Karhun täytyi syödä kovaa leipää renkien kanssa, maata heidän tuvassaan oljilla, pitää kuluneita, ihan rikkinäisiä vaateryysyjä ja olla kaikkein juoksupoikana. Hän oli aina kovassa työssä, sai syyttä selkäänsä, Moosep tyrkki häntä eikä häntä edes nimeltänsä puhuteltukaan, vaan sanottiin Metsäkarhuksi. Ikäänkuin tuo olisi ollut niinkään sukkelaa! Hyvän ja iloisen kasvatuksen voi kyllä monikin saada, mutta eipä pahan kärsiminen aina ole myöskään pahaksi. Moosepista tuli sylikoira ja kelvoton laiskuri, mutta Karhu kasvoi isoksi ja väkeväksi mieheksi sekä tuli nöyräksi ja sukkelaksi kaikkeen hyvään. Välistä kun Moosep löi häntä ja syyti omia tyhmyyksiään hänen niskaansa, teki hänen mielensä juoksemaan niin kauas kuin tietä kesti. Mutta silloin hänelle aina johtui mieleen, että äiti siitä itkisi, eikä hän sitä mitenkään tahtonut. Kyllähän äitillä muutenkin oli kyllin raskaat päivät. Mutta yksi ilo hänellä sentään oli. Milloin patrooni Kultanen oli merillä ja Moosep siellä söi viikunia niin, että tuli sairaaksi, kutsui rouva Kultanen pikku Karhun luoksensa, pesi ja kampasi hänet, antoi hänelle vehnäleipää ja maitoa, opetti hänet lukemaan Jumalan sanaa ja kehoitti häntä aina olemaan kärsivällinen, ahkera ja lempeä, aina puhumaan totta, aina pelkäämään Jumalaa ja luottamaan Jumalan suojelukseen. "Älä sinä sure, poikani", sanoi äiti, "nyt olet Metsäkarhu, mutta Jumala voi vielä tehdä sinusta aika miehen."
"Luuletko niin, äiti?" kysyi poika.
"Kyllä minä sen ihan varmaan uskon."