Karhu seisoi hämmästyksissään, niinkuin olisi itse pudonnut mereen.
Mutta Moosep oli kekseliäs ja sanoi: "Miksi sä sysäsit minua?"
"Sysäsinkö minä sinua?" kysyi Karhu kummastuen.
"Sysäsit kyllä", vastasi Moosep. Ja samassa nähdessään isänsä suuren nenän lähestyvän huusi Moosep, ollen kohti kurkkua itkevinään: "miksi sysäsit minua, niin että isän paras piippu putosi mereen?"
Patrooni Kultanen oli sellainen mies, että kun hän pahastui, niin hän menetti kaiken malttinsa. "Vai niin!" sanoi hän, "eikö se riittänyt, kun isäsi poltti paraan laivani; nyt sinä vielä heität paraan piippuni mereen! Perimies! Laske alas pikku vene, heitä Metsäkarhu siihen ja matkustelkoon hän omin neuvoin."
Perimies hyvin hämmästyi, mutta ei uskaltanut sanoa vastaan. Muutamassa minuutissa oli vene laskettuna alas ja Karhu veneessä ja tuskin ehti perimies heittää hänelle enää leipäkannikkaa. "Souda nyt etsimään minun piippuani!" huusi patrooni Kultanen hänelle jäähyväsiksi peräkannelta.
Apollo-laiva kulki hyvää vauhtia myötätuulessa, ja kohta jäi pikku vene kauas jäljelle. Karhu oli niin kummastuksissaan, että hän alkoi miettiä, oliko hän todellakin sysännyt velipuoltansa. Rehellinen poika ei voi edes käsittääkään, miten toinen poika voi valhetella. Mutta kun Apollo-laiva purjehti yhä etemmäksi hänestä, niin että se viimein näkyi ainoastaan valkoisena pilkkuna kaukana taivaanrannalla, silloin huomasi Karhu kauhukseen olevansa yksin pienessä veneessä keskellä aukeaa merta. Suuret kalat pulikoivat hänen ympärillänsä, delfiinit ruiskuttivat vettä ylös ilmaan, hylkeet pistelivät mustanruskeita koiranpäitään ylös vedestä. Ei kukaan heistä voinut auttaa häntä. Tuuli kiihtyi, meren pinta alkoi peittyä valkoiseen vaahtoon, ilta tuli ja pimeni, ja Metsäkarhu ajeli veneessään kohti yötä ja kuolemaa.
Niin, kukapa koko avarassa maailmassa nyt huoli sellaisesta hyljätystä raukasta, kuin Metsäkarhu oli? Ei kukaan häntä tiedustellut; hän oli vaipuva mereen, aallot olivat tasoittavat hänen päänsä päälle eikä huomeisaamuna ollut enää näkyvä edes pientä ilmarakkoakaan hänestä sinertävän meren pinnalla, laivat olivat purjehtivat hänen ylitsensä ja merimiehet laulavat iloisia laulujaan aivan kuin ennen.
Yksi oli häntä kuitenkin kaipaava, hänen äitinsä. Ajatellessaan häntä alkoi Karhu itkeä. Mutta kun oli itkenyt hetkisen, tuli hänelle nälkä, ja hän alkoi pureksia kovaa leipää. Siitä hän vahvistui ja tuli iloisemmaksi. Onhan Jumalalla aina jäljellä jokin virvoitus niille, jotka ovat hyljättyinä täällä maan päällä.
Karhu ei tiennyt, mistä hänen mielensä niin yht'äkkiään tuli iloiseksi.
Hän muisti äitinsä kehoituksen kaikessa hädässä ja vaarassa luottamaan
Jumalaan. "Jospa koettaisin rukoilla", ajatteli hän.
Se ei alussa oikein onnistunut. Aallot vyöryivät nyt korkeina, vene keikkui kuin lastu, nousi kuin vuoren harjalle ja paiskautui jälleen alas kuin syvään laaksoon. Nyt ei ollut helppo saada ainoatakaan ajatusta pysymään eheänä. Karhu luki ulkoa kaikki rukoukset, kuin oli äitiltään oppinut; se tosin oli vain läksylukua, sanoja, joissa ei ollut mitään ajatusta, mutta kohtapa hän alkoi itsekin rukoilla.