"Rakas Herra Jumala", sanoi hän, "minä olen vain pienoinen poika raukka, minun käteni on heikko, enkä minä voi mitään mahtavalle merelle. Mutta sinä, Herra Jumala, olet suuri ja väkevä. Sinä olet paljon mahtavampi kuin meren aallot, myrsky tottelee sinun käskyjäsi, yö ja kuolema eivät voi tehdä minulle mitään pahaa, jos sinä vain kiellät heitä. Minä luotan sinuun, Jumalani. Sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan, etkä sinä minua suinkaan hylkää. Niinpä suojele minua nyt pimeällä merellä; lähetä enkelisi astumaan suurille vesille ja kieltämään aaltoja tekemästä minulle mitään pahaa. Minä tahdon olla sinun lapsesi, Jumalani, ja nukkua sinun sylissäsi. Kiitos, kiitos! Hyvää yötä, rakas Jumala! Hyvää yötä, synkkä meri ja kirkkaat taivaan tähdet! Hyvää yötä, äiti!"
Ja pikku Metsäkarhu nukkui suloiseen uneen veneen pohjalle keskelle aukeaa merta.
Nyt oli pimeä eikä kukaan voinut nähdä, että merenpinnan etäisimmästä reunasta kohosi pehmoinen vaaleanvehreä ranta ylös kuohuvista aalloista. Siinä oli Höyhensaaret. Siellä istui ruohokossa, joka oli pehmoinen kuin sametti, vanha Nukku-Matti, ruotsalaisten John Blund ja tanskalaisten Ole Luköje. Hän tirkisteli pitkin meren autiota pintaa ja huomasi pikku veneen, jossa Metsäkarhu ajelehti aaltojen leikkikaluna. Hän viskasi ulos nuoransa, niin hienot kuin hämähäkin langat, veti veneen Höyhensaariin ja kantoi Karhun hopeasta hohtaviin saleihinsa ruusuvuoteelle. Siellä oli heti saapuvilla tuhat unta kirjavissa perhonpuvuissa, ja he keveästi liihoitellen yli vesien toivat Karhun luo hänen rakkaan äitinsä. Hän tunsi päänsä päällä äitin pehmoisen käden ja otsallaan hänen suutelonsa; hän kuuli korvaansa äitin rakkaan äänen kuiskaavan: "ole rohkea, poikani ole aina totinen, ole kärsivällinen ja nöyrä; Jumala sinua suojelee. Metsäkarhusta on vielä tuleva kerran aika mies."
Vanha Nukku-Matti seisoi ääneti ja liikahtamatta pojan vieressä. Ainoastaan yksi uni surisi kuin mehiläinen, kauan huutaen pojan korvaan: "kolme kappaletta, kolme kappaletta!" "Ole vaiti", sanoi Karhu unelle, "mitä minä teen sinun kolmella kappaleellasi? Mitäs unista!"
Yö kului, aamu valkeni. Karhusta tuntui, kuin katto kohoaisi hänen päältänsä, niin että kirkas taivas alkoi näkyä; seinät siirtyivät ulommaksi ja muuttuivat läpinäkyväksi ilmaksi; lattia alkoi kiikkua ja muuttui kohisevaksi mereksi. Silloin kalpenivat kaikki Höyhensaarten luolan timantit, keveä, vaaleanpunainen harso levisi kaikkien esineiden päälle, ja hiljainen soitto, joka oli koko yön suhissut luolassa, haihtui yksitoikkoiseen meren aaltojen pauhuun.
Karhu tunsi kylmää päänsä päällä, avasi silmänsä ja katseli kummastellen ympärilleen. Hänen yllänsä oli taivas, allansa sinertävä meri ja ympärillänsä viileä aamuilma. Karhu makasi veneensä pohjalla, ja tuuli oli vienyt lakin hänen päästänsä mereen. "Minä olen nähnyt unta", ajatteli hän, "ja Jumala on minua suojellut. Kiitos, rakas Jumala!"
Sitte hän nousi istumaan ja rupesi syömään leipäänsä, paljoapa sitä ei enää jäljellä ollutkaan. Häntä janotti; vesi oli suolaista eikä maistunut hyvälle, mutta ei Itämeren vesi sentään ole niin suolaista, ett'ei sitä hätätilassa voisi juoda.
Suureksi kummastuksekseen näki Karhu suuren laivan mastoitta kuljeksivan tuul'ajolla aivan lähellä hänen venettänsä. Oli ollut myrsky-yö, meri vieläkin aaltoili korkeina vyöryinä, mutta pahin myrsky oli jo ohitse. Karhu tarttui airoihin ja sousi laivan luo.
Niin, se oli suuri, lastattu laiva, joka oli ruvennut vuotamaan ja josta oli mastot hakattu poikki, ett'ei se kaatuisi. Se tuskin enää pysyi veden päällä, niin täynnä vettä se oli ja merimiehetkin olivat siitä jo poistuneet. Karhu huusi "hoi!" alhaalta laivan vierestä, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut, kiipesi hän rohkeasti ylös laivan kannelle.
Siellä oli köysiä, tavaroita, työkaluja ja kaikenlaisia jäännöksiä sekaisin, aivan mullin mallin. Lastiruumassa näkyi paljo kalliita kauppatavaroita, mutta ei missään ainoatakaan elävää olentoa. Karhua alkoi kammottaa ja hän aikoi jo laskeutua takaisin veneesensä, kun surkea määkiminen kaikui laivan keulasta hänen korviinsa.