Täyttä laukkaa juoksi Karhu takaisin laivaan. Pikku arkku oli siellä lastujen ja kenkärajain seassa sängyn alla etukojussa. Kyllähän arvaat, ett'ei Karhu suinkaan vitkastellut kaupunkiin takaisinkaan juostessaan, arkkunen rikkinäisen mekon alla. Hän pyrki ylhäisen herran luo, mutta palvelijat, ainakin puoli tusinaa, jo rapuilta käännyttivät ylenkatseellisesti hänet takaisin. "Etkö joudu tiehesi, repalehtija!" toruivat he. "Ei meillä ole äyriäkään antaa kerjäläisille."
"Saammepahan nähdä", vastasi Karhu, arkkuansa näyttäen.
"Mikä se on?" riemuitsivat palvelijat, arkkua tavoittaen. "Annas se meille, niin saat huomenna maksun."
"Ei, kas niin tyhmä minä en ole", sanoi Karhu, pitäen kiinni arkustaan. Mutta pisin ja väkevin palvelija otti häntä kauluksesta, sanoen: "veitikka, tunnusta, että olet varastanut sen!"
"Sen valehtelet, vaikka oletkin noin pitkä", vastasi Karhu, ponnistellen kaikin voimin vastaan. Siitä syntyi aika hälinä ja melu; herra, yllänsä korea yönuttu, avasi oven ja kysyi metelin syytä.
"Teidän armonne", huusivat palvelijat, "tässä on poika, joka on varastanut pienen arkkusen."
"En minä ole koskaan varastanut", vastusti Karhu.
"Tuleppas sisään arkkuinesi!" käski ankara herra.
Karhu astui rohkeasti sisään; hänellähän oli hyvä omatunto. Tuskin ehti ylhäinen herra huomata arkkusen, kun hän jo tempasi sen pojan käsistä.
"Minun arkkuni ja aarteeni!" riemuitsi hän, painalsi salavieteriä ja kansi lensi auki. Karhu odotteli näkevänsä siinä ainakin kalliita helmiä, ell'ei muuta vieläkin parempaa, mutta arkussa oli ainoastaan muutamia kellastuneita paperipalasia. "No, tuo nyt ei ainakaan kannattanut luvata niin suurta summaa", ajatteli Karhu.