Koko kaupunki ihmetteli ja kaikki riensivät satamaan näkemään muhkeaa Emäkarhua; vanha patrooni Kultanen ja hänen poikansa Moosep tietysti eivät olleet vähimmin uteliaat. Patroonin puuhat olivat onnistuneet huonosti viime vuosina, niin että hänellä nyt oli jäljellä ainoastaan suuri nenänsä ja vanha Apollo. Moosep enimmäkseen vain makaili sohvalla lukien vanhoja sanomalehtiä. Mutta nyt päätti hänkin lähteä satamaan; isä ja poika soudattivat itsensä ulos Emäkarhu-laivan luo ja pyysivät kaikkein nöyrimmästi lupaa katsella tuota muhkeaa alusta tarkemmin.
"Olkaa hyvä ja nouskaa vain ylös!" vastasi kapteeni Karhu Metsäläinen, muuttaen äänensä niin vieraaksi kuin mahdollista eikä ollen tuntevinaan ilkeää isintimäänsä tai hänen viekasta poikaansa, vaikka hän tietysti heidät heti tunsi. He eivät aavistaneet eivätkä olisi mitenkään uskoneetkaan, että tämä nuori ja kaunis kapteeni oli heidän oma entinen Metsäkarhunsa. He luulivat häntä joksikin rikkaaksi englantilaiseksi, joka huviksensa purjehteli katselemassa vieraita maita.
Kapteeni näytteli heille kaikki laivan merkillisyydet ja pyysi heitä sitte laivaan oikein komeille päivällisille. Hän oli yksinkertainen ja vähään tyytyvä mies, mutta nyt oli hän hankkinut kaikenlaisia herkkuja ja hyviä viinejä kaikista maanosista. Vieraat eivät kyllästyneet ihmettelemään laivan komeutta ja hyviä päivällisiä; he olivat aivan haljeta kateudesta, ja se hyvin huvitti kapteeni Karhua.
Kun vieraat monilla imelänhappamilla sanoilla kiittelivät ja sanelivat jäähyväsiä, kysyi kapteeni ikäänkuin sattumalta, vieläkö rouva Kultanen eli.
"Kyllä hän vielä elää, raukka", vastasi Kultanen, "mutta hän ei käy enää missään, hän suree vain tyhmää poikaansa."
"Vai niin! Oliko hänellä poika?"
"Oli kyllä. Hyvin ilkeä ja tyhmä poika, joka hukkui Ahvenanmereen viisitoista vuotta sitte."
"Onkohan ihan varma, että hän hukkui?" kysyi Karhu.
"On, paha kyllä", huokasi Kultanen. "Hyökylaine tempasi hänet mukaansa, ja hän vaipui kuin kivi pohjaan."
"Mitäpäs hän sysäsi minua?" virkkoi Moosep.