"Minä olen kuullut sanottavan, että häntä syytettiin syyttömästi ja jätettiin pienessä veneessä aukealle merelle aivan avuttomaksi."
Moosepin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi; hän tiuskasi: "saihan hän yhden leipäkakun mukaansa!"
"Oletko vaiti?" kielteli isä.
Kapteeni Karhu katsoi heitä terävästi silmiin ja sanoi tavallisella äänellään: "Minä olen kuullut pojan elävän, ja hän aikoo saattaa isintimänsä edesvastaukseen. Koko laivaväki voi todistaa, että poika heitettiin yksin aavalle merelle."
Nyt Kultanen ja Moosep tulivat yhtä kalpeiksi, kuin ennen olivat punaiset, ja patroonin suuri nenä tuli sinertäväksi. He eivät tienneet parempaa neuvoa kuin yrittää kieltämään kaikki.
"Niinkö vainenkin?" sanoi kapteeni Karhu. "Minä olen lukenut toisesta, ennen muinoin eläneestä pikku pojasta; hänenkin nimensä oli Mooses, mutta ei Mooses Kultanen. Hänet pantiin pienessä korissa Niilijokeen, vaan hän kuitenkin sai elää, ja hänestä tuli aika mies. Ettekö te tiedä, että aallot tottelevat Jumalan tahtoa? Ei valehtelemisesta ole apua Jumalan edessä. Mitä te olette tehneet pikku Metsäkarhusta?"
Uh! — nyt loppui patrooni Kultasen ja hänen poikansa Moosepin rohkeus. He tunsivat Metsäkarhun ja omatunto alkoi soimata heitä; he laskeutuivat polvilleen pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ett'eivät enää koskaan niin tekisi.
Metsäkarhu, josta nyt oli tullut ankara kapteeni Karhu Metsäläinen, antoi heidän puhista hetkisen, mutta sanoi sitte kyynelsilmin: "Nouskaa ylös, isintimäni! Ja nouse sinäkin, Moosep! En minä ole tullut palkitsemaan kovalla sydämmellä Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Ei, en minä rupea teitä syyttämään, olkoon se kaikki unhotettu. Antakaa minulle vain takasin äitini, niin olemme taas hyvät ystävät."
Kas, ne olivat sanoja kuin raesade ja auringonpaiste yht'aikaa! Patrooni Kultanen tunsi kuin vuoren vierähtävän pois painamasta, ja hänen sinertävä nenänsä muuttui jälleen tummanpunaiseksi. Moosep oli itkevinään ja valehteli iloissaan, ett'ei hän koskaan ollut ketään maailmassa rakastanut enempää kuin Metsäkarhua. Kaikki läksivät nyt yhdessä yksikseen jätetyn rouva Kultas-raukan luo, eikä kukaan osaa kuvailla, miten se vanha rouva ihastui ja ilostui. Viisitoista vuotta oli hän surrut, luullen rakkaan pikku Metsäkarhunsa kuolleen, ja nyt hän seisoi tuossa pitkänä, reippaana ja ilmi elävänä merimiehenä. Nyt hänestä oli tullut aika mies, niinkuin äiti oli niin varmasti ennustanut hänen pienenä ollessaan.
Metsäkarhu nyt vasta tunsi itsensä onnelliseksi mieheksi, kun sai takaisin äitinsä. Hän osti heti hänelle ja itselleen kauniin kartanon; he muuttivat siihen ja elivät iloisina yhdessä kokonaisen vuoden, ja Emäkarhu oli satamassa ankkurissa. Mutta täll'aikaa tuli toinenkin kaunis emäkarhu taloon. Kapteeni Karhu rakastui köyhään ja ahkeraan raumalaistyttöön, joka osasi tehdä kaikkein kauneimpia pitsejä, ja se tyttö tuli hänen vaimoksensa. Elettyään sitte jonkun ajan onnellisena alkoi hän jälleen ikävöidä vesille, kun hänen äitinsäkään ei enää ollut yksin. Mutta eipä Karhu enää purjehtinut maailman ääriin asti, hän viihtyi paremmin kotona; hän läksi joka kevät toukokuussa ja palasi marraskuussa, tuoden kaikkein kauneimpia joululahjoja äitilleen, maalla elävälle emäkarhulleen ja pienille karhunpoikasilleen. Olipa hupaisempaa tanssia heidän kanssansa joulukuusen ympärillä kuin muinoin istua pienessä avoveneessä aavalla merellä.