Knut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan ajatteli hän: "Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla astuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta."
Niinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti ulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi metsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän kärryillä kahtatoista rautakankea. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän. "Miten sinä noin huonolta näytät tänään?"
"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin katkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun uuden nimeni?"
"Kyllä minä kaikki nimet tiedän."
"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä."
"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija."
Knut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. "Tässä minä asun", sanoi ukko. "Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin oikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani."
Ukko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut astui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa kaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä. "Asutteko te tässä?" kysyi Knut.
"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä vietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että minun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta."
"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?"