"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista kuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin kun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt kankirautaa?"
"En, mikäli muistaa jaksan."
"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan, minä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne hehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan lämpimältään!"
"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty voileipä ja hyvää viilipiimää."
"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika, jo on rauta kuuma!"
"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma."
"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!" mutisi ukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta kyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä käpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.
"Mummo oli oikeassa", ajatteli Knut; "nyt minä kyselen itseltäni katkismusta."
Knut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä "mitä se on?" alkoi tuntea vilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä kesää. "Tämäpä on merkillistä", ajatteli Knut. "Mistähän nyt saisi itselleen vähän lämmintä ruokaa?"
Niin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä hän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa palatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli kirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla jääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt lumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana: pitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu jääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi jättiläinen, "miten sinä noin huonolta näytät tänään?"