"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti syönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?" vastasi Knut kalisevain hampaiden välistä.
"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen lumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä teen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän kertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!"
"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa; johan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!"
"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin täysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!" komensi jättiläinen.
Knut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti hänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei olisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta neuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhalteli pii pii niin pitkään kuin jaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka muka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että naurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että jääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa koukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi siruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi, jääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui pyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja puhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa metsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi jäljelle.
"Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut ja astui vakavasti eteenpäin, alkaen tavata muististaan "mitä se on?" Mutta kohtapa hän oli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten väliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta. "Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun päivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan", ajatteli Knut ja astui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta näyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia, puna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja ne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän kuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.
"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi keijukaiskuningatar, "miksi sinä tänään näytät niin huonolta?"
"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole syönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin sinua mansikaksi."
"Poika paralla on nälkä", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen. "Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa syödä kylläkseen!"
"Kiitoksia paljon", virkkoi Knut. "Mutta jospa saisin korvollisen mansikoita ja kiulullisen maitoa!"