"Oletpa sinä täytymätön!" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena niin suunnattomasta ruokahalusta. "Tiedätkö ihmislapsi, että olet tullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut kolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta kuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!"
Heti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja laskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia lukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei ollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään metsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa kietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä liimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui hän kumoon ruohokkoon.
Hän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja keijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen päällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta remusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. "Makaappas nyt siinä ja näe nälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!" sanoivat he.
Knut ryhtyi rukoukseen. "Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset", sanoi hän, "minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen, joka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi sitä suuhuni?"
Keijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa. Neljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he sieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein pistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia hänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän naurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.
Knut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun alkoi puhaltaa pyy pyy. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta sen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka taholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa maahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten itkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen ääretön nyyhkiminen.
"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!" sanoi hän keijukaisille.
Keijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin lyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön, ajelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen jalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään. Knut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että puhalsi vielä kerran pitkän pyy-äänen. Oh, miten ne pikku olentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin mielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta hirvittävästä pyy-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän vaihteeksi puhalsi pii pii, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla hulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä tavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin että hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei huomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää pois osannutkaan.
"Hyvästi, pikku keijukaiset!" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti vaellustaan metsätiellä. "Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta", ajatteli Knut; "hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni olikaan: Mitä se on?"
Vähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. "Ei nyt ainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu mennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä iltapäivällä", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi, jonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän paraiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi Knutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?"