Knut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja sanoi: "Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?"
"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?" kysyi kuusi. "Etkö tiedä, että minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita seitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni hyvä?"
Knut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein nöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia muuraimia.
"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?" ärjäsi kuusi. "Ota honka kauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta on tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani."
"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren kuopan täyttä metsähunajaa?" kysyi Knut.
"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit minun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa hänet kalopsiksi pojillesi!"
Nyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja katselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään, kun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva kalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta vaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut hauskaa joutua kotkain ruoaksi.
Silloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin käsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku keijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla vaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä itseään. "Puhalla!" kehoitti keijukainen.
Knut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaa puu puu. Kuusi alkoi haukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen häiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen allensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä, kuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän kerkesi. "Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut. "Näkyypä täällä olevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden vieritse."
Pian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan luo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen silmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli puhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee merellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä voimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi tanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot, miten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan takaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten kaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet puettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat koristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien laitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja hän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli kasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa aalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden iloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin hirveä nälkä!