"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!" vastasi Knut. "Minä en ole syönyt mitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan päivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!"
"Sinäkö kerskailet?" sanoi merenneito viekkaasti. "Eipä sinulla olekaan pilliä."
"Eikö ole?" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän suuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen vuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja silloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo iltapuoli päivää.
Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia. Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt kaikenlaisia hullutuksia.
"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,
Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi. Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri kello 4 iltapäivällä.
"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä näytät oikein iloiselta."
"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa, seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa helmiä?"
"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista, joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö sinulla ole nälkä, poikaseni?"
Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.