Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen siikasien ruoaksi."
Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua.
Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä.
Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli.
Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla … huh, miten se kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa.
Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa.
"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin rinnettä alas mereen.
"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?"
"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta.
"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää."