"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen.
"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat saaneet palkkansa."
"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai eikö.
Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö.
VIRKEITÄ POIKIA.
Sen veltoks pojaks mainitsen,
Ken talvell' arkailee.
Ja turkkiin, vaippaan kääriksen,
Kun tuuli henkäisee,
Ja yskän oitis silloin saa,
Kun raitis pohja puhaltaa.
Kivuljas, heikko, semmoinen
Hän olkoon alallaan.
Vaan ken on veltto, hemmoinen,
Hän halvaks arvataan.
Ja voi, jos pelkur' on hän vaan.
Varokoon silloin turkkiaan.
On roihun luona rattoisaa,
Kun illat jatkuvat
Ja tuuli puita tuivertaa
Ja juoksee jutelmat.
Mut kunnon talvipäivänä
Vapaasen ilmaan riennän mä.
Siell' itse ajan hevostan'
Ja kelkkaan' ohjailen.
Harjulla hangen korkeimman
Mä viihdyn parhaiten,
Ja jyrkänteeltä kukkulan
Sokerimaahan soljahdan.
Ja jäällä kirkkain luistimin
Kuin tuuli liitelen,
Välistä suksin notkuvin
Hangella kiitelen
Iloisna, punaposkisna,
Kans kumppanien kilvalla.