Jeronimus. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)
Matti. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)
Maija. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?
Matti. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.
Maija. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes kuu olisi paistamassa!
(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).
Kuu (laulaen kuin palovartia).
Kello on kahdeksan lyönyt:
Kotihin kulkee karja jo syönyt,
Loppunut päivän on puuha ja työ;
Sisään, lapset! jo joutuu yö!
Maija. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin laulanut jotakin?
Matti. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! Palovartia se lauloi tuolla kylässä.