"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on minun alamaiseni; hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä hänelle uudet siivet kullasta."
Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten sinkautti pari tulinuolta lentämään.
"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on minun alamaiseni. Hän on vedonnut minun tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä."
Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.
"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti. "Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi! Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä minun valtakuntani lakeihin."
"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas.
"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti.
"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta, lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin. Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata…
Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.
Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.