Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi, huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon. Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti…
Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa: "olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut, ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren, ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan muurinsa takaa seisomaan.
Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin. Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat, kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.
Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.
Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi! vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten, että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.
Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta. Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen. Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.
Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän jäädä ihan ilman päivällistä.
No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa? Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa? Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.
Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu, luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä. Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä on tarjota!"
Mutta Yrjö ei tahtonut tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa perästä.