Kolmas seikkailu: prinssi Florestan.
Ensimäinen osa.
Tässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra, Doriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä piha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva ruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei näy vehreäin lehtien takaa.
Doriina (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).
(Sävel: "Jag gick mig ut en aftonstund".)
Jos oisin ruusulehtinen,
Mi kevähällä loistaa,
Olisin aina riemuinen
Päivistä ihanoista.
Heiluisin vienoon tuulessa,
En mitään tietäis itkusta,
Mi rinnan riemun poistaa.
Ah, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat ruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä. Kasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei koko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella ruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka piti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän paimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista, vaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.
(Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)
Barbra. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta pensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut ovat vain turmioksi?
Doriina. Kuinka niin, äiti?