Me kaikin nyt onnea kehräelemme,
Me kehräelemme,
Näin henkien lemmikin kaunistelemme,
Näin kaunistelemme;
Niin riemua tuottaa
Hän niille, mit suotta
Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa.
TÄHTISILMÄ.
Olipa kerran pikku lapsi, joka nukkui lumikinoksessa. Miksi nukkui hän siinä? Siksi, että oli siihen pudonnut.
Jouluiltana se oli. Lappalainen ajeli porollansa autioilla tuntureilla ja jäljestä ajoi eukko toisella porolla. Lumi kimalteli, revontulet räiskyivät, ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Lappalaisesta tuntui matka juhlalliselta ja hän katsahti aina eukkoonsa, joka ajoi toisessa pienessä pulkassa. Porot eivät näet voi vetää enempää kuin yhden kerrallansa. Eukolla oli sylissä pikku lapsensa. Hän oli käärinyt sen paksuun, poronnahkaiseen peskiin; mutta poroa hän ei voinut hyvin ohjata, kun piteli lasta sylissään.
Kun he olivat tulleet vuoren korkeimmalle kohdalle ja alkoivat alaspäin ajella, kohtasivat he susia. Niitä oli suuri lauma, poroja vainoamassa, niinkuin niitä usein talvella Lapissa nähdään. Sudet eivät olleet nyt poroja kynsiinsä saaneet, ne ulvoivat nälissänsä ja rupesivat seuraamaan lappalaisukkoa ja hänen eukkoansa.
Kun porot sen huomasivat, rupesivat he harppaamaan, minkä vain jaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin kovalla vauhdilla, että pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri lumikinoksissa.
Mutta lappalainen ja hänen eukkonsa olivat tottuneet tuohon, he pysyivät pulkissansa, vaikka kuulo ja näkökin olisi heiltä mennyt tässä kyydissä. Näin eteenpäin riennettäessä pudottikin lappalaiseukko lapsensa lumeen. Turhaan huusi hän ja koetti poroa seisauttaa; poro tiesi susien olevan jo aivan kantapäillä, liputti korviansa ja juoksi niin kovasti, että jalat naksoivat, ihan kuin pähkinät, kun niitä särjetään. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo etäällä.
Lapsukainen lepäsi nyt hangella, peskiinsä käärittynä tarkastellen tähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt eikä liikkunut, katsoi vaan. Ja pikku lasten viattomilla silmillä on ihmeteltävä voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdissansa eivätkä uskaltaneet lapseen koskea. Vähän aikaa seisoivat he aivan hiljaa, hämmästyneinä katsellen. Sitte läksivät he käpälämäkeen porojen jälkiä myöten, metsästystä jatkamaan.
Lapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyönä lumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin tulivat he ystävyksiksi. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot, jotka etäisyydestä yön taivaalta loistavat, näkyivät armahtavan turvatonta maan lasta, joka lumessa lepäsi. Ja kun ne katselivat lapseen ja lapsi katseli niihin, niin jäi tähtien valoa pienokaisen silmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jos ei Jumala olisi niin asettanut, että toinen matkustaja tuli samaa tietä erämaahan. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarista. Hän oli paluumatkalla Vesisaarelta, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja ja jauhoja. Lapsen löysi hän ja otti rekeensä.
Joulu-aamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti vei hän lapsen tupaan ja antoi sen vaimollensa.