Paljon kyllä uudistalolaisen vaimo piti lapsesta, mutta tällaista hän ei voinut kärsiä.
"Älä katso minuun", sanoi hän joskus rauhattomasti pienokaiselle.
"Näyttääpä siltä kuin sinä luulottelisit voivasi katsoa sydämmeeni!"
Tähtisilmä tuli alakuloiseksi ja murheelliseksi; hän ei käsittänyt asiaa, vaan sen hän näki, että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut. Silloin taputteli kasvatusäiti ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi: "älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin lapsi."
Eräänä päivänä kun Tähtisilmä jo oli kolmivuotinen, istui uudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas oli matkoilla. Silloin sattui hän muistamaan, että hänen hevosensa vasemmasta takajalasta oli kenkä pudonnut. Tähtisilmä istui nurkassa ja oli ajavinaan hevosella, hän piti, näet, penkkiä hevosena; mutta yht'äkkiä sanoi hän penkille: "äiti miettii, että sinulta on pudonnut kenkä vasemmasta takajalasta."
Uudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena: "mistä sinä sen tiedät?"
"Liisa pikku näki sen", vastasi Tähtisilmä. Kasvatusäiti ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt päätti hän ruveta tarkastamaan pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen oli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamusella huomasi emäntä sormuksensa pöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin ja hänen vaatteensa tarkastettiin, mutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi kummastuen mieheen ja sanoi: "hänellä on sormus suussa!"
Siellä olikin sormus. Mies ajettiin pois, mutta vieläkään ei uudistalolaisen vaimo ollut huomaavinansa mitään. Kului vähän aikaa. Palte tuli tuhkarokkoon ja pappi tuli lasta katsomaan, sillä hän oli vähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta aitassa ja hän mietti: "antaisinkohan papille pienemmän taikka suuremman lohen? Luulenpa pienessäkin olevan kylliksi."
Tähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli olevinaan kipeä. Vasta oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi vastalle: "Annanko minä nyt sinulle pienen taikka suuren lohen? Luulenpa, että pienessäkin on kylliksi."
Kasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen sydämmeensä. Papin mentyä ei hän enää voinut hillitä vihaansa, vaan sanoi Tähtisilmälle: "Nyt näen, ett'ei velhous koskaan sinusta eroa, Lapin penikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua velhoavilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran päivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään silmäsi paksulla huivilla, niin ett'et näe ihmisiä, ennenkuin tuo ilkeä voima on sinusta kadonnut." Tämä ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi raukalle, joka ei ollut kellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen vaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni muu hänenlaisensa, ja luuli aivan toden teolla lappalaisten voivan velhota. Hän sulki sentähden Tähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja leposijaa sai lapsi kyllä, ett'ei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä paleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea paitsi vapautta, rakkautta, ihmisten seuraa ja päivän valoa.
Poissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskaa ei siellä olo ollut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli näet kumppanejakin. Ne olivat vanha, laho hirsi, rikkinäinen saviruukku, käämi ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä, saviruukku äiti; halko, käämi ja pullo olivat kasvattiveljet; nämä kaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli hulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat kuuntelivat.