Uudistalolaisen vaimolla, Liisalla, oli hyvä ystävä, naapurin vaimo, Murra. Joulu-aattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten taikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla, Palte survoi tiiliä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan jalkaan. Yhtäkkiä kuulivat he Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä käämiä pidellen lauloi hän näin:
"Äiti kintaat kutelee
Uuhen-untuvaiset.
Simmu syliin latelee
Lantit hohtavaiset,
Palte jauhaa tiiliä
Matti köyttää kissiä.
Nyt jo loistaa aurinko,
Käämikin se lepää jo."
"Mitähän lappalaispenikka tuolla kuopassa laulaa?" kysyi Murra.
"Hän laulaa kehtolaulua leikkikaluillensa", vastasi Liisa.
"Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä teemme", arveli Murra,
"Hän näkee auringon paisteen pimeässä kuopassa."
"Luulenpa todellakin, että niin on!" huudahti Liisa. "Kyllä varmaan hän on taikurin lapsi."
"Minä tiedän neuvon", sanoi ilkeä Murra. "Sido hänen silmiensä eteen seitsemän villaliinaa ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa, niin varmaankaan hän ei mitään näe."
"Tahdonpa koettaa", vastasi Liisa, mennen heti kuoppaan. Siellä sitoi hän seitsemän villaliinaa pikku Tähtisilmän silmäin eteen, ja kuopan suulle, tuvan permannolle, pani hän seitsemän vaippaa.
Hetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet paloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivahalla.
Silloin kuului taas Tähtisilmän laulu: