"Tähdet pienet tuikkavat
Iltataivahalla,
Revontulet suihkavat
Tuolla korkealla,
Tänne tähdet katselee,
Revontulet tuikkailee.
Kultatähdet hohtaa,
Joulu onpi kohta."
"Eläs huoli!" sanoi Murra, "nyt hän kuitenkin näkee revontulet ja tähdet! En ole tuollaista taikapenikkaa koskaan kuullut."
"Mahdotonta", sanoi uudistalolaisen vaimo, "minä menen katsomaan." Hän nosti pois seitsemän vaippaa, ja siellä näki hän Tähtisilmän istuvan, seitsemän villaliinaa silmillä, ja kysyi häneltä: "näetkö tähtiä?"
"Tähtiä, paljon, paljon", vastasi Tähtisilmä, "Nyt on niin kirkasta ja valoisaa, äiti; nyt tulee joulu!"
Uudistalolaisen vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle. Murra sanoi: "muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän kyynärän syvyinen hauta kuopan pohjalle, panna taikapenikka sinne ja peittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen mä."
"Ei toki", sanoi Liisa, "sitä en koskaan tee. Voi toki sitä lasta, — minä pelkään, että mieheni vihastuu, jos hän saa sen kuulla."
"No, anna penikka minun huostaani", sanoi Murra; "minä vien hänet
Lappiin takaisin."
"Kunhan vaan ette tee hänelle mitään pahaa", sanoi uudistalolaisen vaimo.
"Mitä pahaa minä hänelle tekisin?" sanoi Murra. "Minä vien hänen sinne, josta hän on tullutkin."
Niin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen mukanansa tunturille. Sinne jätti hän Tähtisilmän ja meni tiehensä, sanoen: "niinkuin olen luvannut, niin teenkin. Koska hän on kinoksesta tullut, niin menköön myös kinokseen."