Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,
He kumoon saivat vuoret voimillansa,
Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,
Merissä vettä heille polviin vaan.
Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,
Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:
Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!
(Se painoi neljätoista leiviskää.)
Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,
Mi oli nimi aimo jättiläällä;
Se syntysana hänen voimansa
Perustus oli ja myöskin sukunsa.
Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,
Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran
Ja Jumalalle kirkon laittaakseen,
Sen alttarille uljaan koristeen.
Ei aineita; työ kulki hitaisesti,
Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.
Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasen
Kolmessa päivässä mä tekasen."
"No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme;
Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.
Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?"
"Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.
Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran?
Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;
Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti
Lahjoitan sulle valon silmäini."
"Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muurausta
Het' alkoi, laittain kirkon perustusta.
Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan
Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.
Ja määräaikaan kirkko valmistuikin
Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;
Vaan synti sentään oli hänestä
Sen tekijälle suoda silmänsä.
Hän silloin kuuli ääntä samanlaista
Kuin meren maininkia vienonlaista:
Noin hellin jättiläisen akkapa
Pojalleen lauloi metsän lauluja.