Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori!
Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,
Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,
Ett' on Finn kuninkaana erämaan."
"Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen!
Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;
Koettaa mielin, min se vaikuttaa." —
Aamulla työllens jättiläinen saa.
"Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,
Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!"
— Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin;
Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"
Se sana vuoret, kivet peitti savuun
Ja räiski tulta metsäpuiden havuun.
Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.
Sen liikkumatta kädet, jalatkin.
Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan
Ja vannoi: "murran koko kirkon ihan!"
Hän tarttui patsaihin, ja temppeli
Tuo suuri, korkea nyt tärisi.
Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!
Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! —
Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,
Kivenä Finn on, liikkua ei voi.
Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,
Mi säilynyt on nykyisihin polviin,
Kaks kivihaamua on vieläkin:
Ne ovat ukko ynnä akka Finn.
He kuollein käsin syleilevät siellä
Patsasta kahta kirkkoholvin vielä;
Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,
Se pohjoismaisen yön on häätänyt.
Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä
Ajoista nähty muuta jättiläistä
Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken!
Tuo äsken nimitetty poikanen.
Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.
Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan
Haaskaamaan saapui hänen korpeaan;
Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.