Ja suljetussa huoneessaan
Hänelle pöytä katetaan.
Oivasti kaikki laitettu,
Ei puuro pohjaan poltettu;
Vaan nyt se oli polttava,
Kun rakas käs' ei tarjoa!
Ei vaimon, lasten ääniä,
Ei kuusikaan niin vehreä.
Hän karvain mielin seisomaan
Nous' autiossa huoneessaan:
"Pois viekää kurja ruoka tää!
Se vasta pahoin myrkyttää.
Väkeni miss' on? Heistä ken
Nyt kattoi pöydän viidelle?
Erotan hänet paikalla:
Ei saavu mulle vieraita."
Palvelja vanha vastasi:
"Oi, herra, suokaa anteeksi!
Häpeän erhetystäni;
Mä katoin, kuten silloinki,
Kun neljä istui pöydässä;
Vaan tuota en mä ymmärrä,
Kun joku muu, en tiedä ken,
On kattanut sen viidellen."
"No, olkoon!" virkkoi herra vaan;
Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.
Hän istui pöydän äärehen
Ja posken painoi kädellen,
Ja istuissansa alkoivat
Silmistä kyynelpisarat
Tipahtaa, kunnes itkusta
Hän oli juur'kuin sokea.
Sai sairaaks mieli ylpeä,
Pehmistyi sydän ynseä;
Hän tyytymätön olleensa
Parhaimpaan muisti riemuunsa,
Havaitsi: kaikki lopun saa,
Miss' ei ol' läsnä Jumalaa
Suomassa iki rauhaa tään
Maan lyhykäiseen elämään.
Hän kauan, kauan istui näin.
Vaan katsoessaan ylöspäin,
Kas, paikat täynnä pöydässä!
Siin' nauraa vaimo lempeä,
Pien' Alma leikkii toimessaan,
Viel' istuu Fritskin paikallaan;
Vaan viidentenä istuvi
Jumalan kaunis enkeli.
Silmäänsä hieroi kurja mies:
"Mä häijyn unen näin kenties,
Ett' omaiseni menetin;
Jumalan kiitos, heräsin!"
— Vaan kuule! ääni hellä soi,
Mi ihmisen ei olla voi;
Niin helkkyi ääni enkelin
Hopeakellon sävelin.
"Et unta nähnyt; menetit
Omaises. Vaan sä unhotit,
Ett' täksi jouluks enkelin
Sä pyysit nyt vuos' takaisin.
Nyt saavuin, kuten pyysit sa.
Edelläin kulki kuolema,
Sä että oikein kernahan
Mun luokses soisit saapuvan.
"Katsoppa! Taivaan enkeli
Ei saavu sille vieraaksi,
Ken ylpeänä armahan
Unohtaa Isän, Jumalan.
Vieraaksi yksin saapuu tuo
Vain sydämmestä nöyrän luo,
Jon pöytään sana Jumalan
Ja Kristus vieraaks suodahan.
"Siks sydäntäsi ylpeää
Jumala tahtoi pehmittää,
Ei vihassa, vaan armossa,
Sä että hurjast' onnesta
Joutuisit Luojan jalkain luo:
Niin enkelins Hän sulle suo.
Ja heill' on riemu herttainen,
Kun katuu, kääntyy syntinen.