Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,
Auringon kuninkaan he lapsia,
Valosta heidän valtakuntansa,
Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.
He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset
Ja kevään lailla hyvät, lempeät,
Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,
Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.
He unen lailla hentokaiset, vienot.
Hopeaharso heidän verhonaan,
Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,
Helmillä, timanteilla saumat hienot.
Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.
Kristallilinnassa, miss' asuivat,
Rubiini-, ametisti-akkunat;
Korallilattia ja katto kultaa.
Heill' oli myöskin varsa molemmilla,
Portille mailman ratsastaaksehen;
Valolla oli Tuuli ratsunen,
Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.
Koittaissa päivän lähtivät he kerta
Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.
Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,
Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.
He avaruutta kiiti riemumiellä
Niin monen tähden piiritanssihin.
Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!
He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.
Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:
— Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!
Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:
— Yks hetki vain, yks ainokainen retki!
Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!
Pien' tumma, pallo mailman lopussa,
Kuin kaarna avaruuden ojassa!
Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!
No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan
He kauas mailman nurkkaan saapuivat
Ja varsat virkut kiinni sitoivat
Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.