Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,
Taivaalle isän silmä kohoaa
Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa
Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.
Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;
Ne lähteen reunalle on uupuneet,
Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;
Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.
Ja koko luonto päivää kammoksiipi;
Helteessä huokaileepi ihminen.
Varjossa palmuin, bambu-putkien,
Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.
Auringon lapset tunsi olon pahan,
Maan vihollisuus heitä peljättää.
"Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää,
Säteitä hellän päivän kirotahan!"
He kiitivät taas ilmapihoillensa.
Vaan usvaa oli ympärillä maan,
Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,
He joutuivat taas maahan uudellensa.
He toiseen seutuun saivat väsyneinä.
Siell' uinui luonto talviunessaan,
Kuink' erilaatuisena puvultaan!
Kentillä nietos korkea kuin seinä.
Vaan vehreänä luonnon sydämmellä
Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,
Ja koira haukkui sutta järvellä,
Ja lapset valas' yötä pärehellä.
Pimeä, kylmä oli mailla navan;
Siks siellä oli valo rakkahin
Ja valon suoma lämmin elokin,
Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.
"Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaa
Isäämme täällä kaikki suosivat;
Lienemme mekin suodut vierahat.
Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"
Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa
Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan
Valistamahan yötä kasvoillaan,
Nietosta sulattamaan katseillansa.