He olivatkin suodut vieraat siellä,
Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin
Vehreihin kenttä, meri sinisiin,
Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.
Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat
Leikitsi, ollen Piilosillakin,
Ja purjehtivat järvein saarihin,
Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.
Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,
Niin Valo lausui: "käydään kotia!
Jos myöhästymme, saamme toruja;
On isä kova; täytyy, sisko, entää."
"Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessä
Jos leikkiä sais vielä pellolla!"
Niin Valo suostui. — Ja kuukausia
Havaitsematta kului leikitessä.
Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,
Ja varsat satuloitiin uudestaan.
Hyvästi nyt! — Kun lapset jätti maan,
Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.
Auringon lapset aina kevätpuolin
Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan
Ja syksyin jättävät taas meidän maan;
Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.
Vaan pikku Lämpö — kaikk' ei tiedä tätä —
Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan
Eik' kyennytkään ratsastamahan,
Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!
Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että
Hän tuli kukkain kanssa leikkimään;
Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.
Ja siksi jäikin valo lämpösettä.
Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:
Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,
Kun tikku särki siskon jalassa.
Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!
Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri
Maan päällä leikkimässä ollessaan
Jalkaansa sattui tikun astumaan.
Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.