— Mutta tämähän on maailman virkein veturi! — huusi ihastunut rautatiemestari.
— Kuinka ei se olisi virkeä, joka juoksee kolmessa päivässä Aasian läpi, — arveli Paavo.
Kun Sorro heräsi, sai hän saappaansa korjattuna takaisin, veti sen jalkaansa ja läksi juoksemaan aurinkoa kiinni saadakseen. Jo ensi askeleella lensi vasen jalka eteenpäin kuin kanuunan luoti, mutta oikea jäi jälkeen kuin ainakin tavallinen saapas. Oi, voi, se oli vaikeaa! Pari tai kolme hyppäystä tehtyään palasi Sorro pajaan takaisin. Mitenkä hän nyt voisi yhdellä jalalla juosta, niin että saisi auringon kiinni?
Paavo seppä, joka jo luuli julmurista päässeensä, rupesi nyt taas pelkäämään pajaansa ja lapsiansa.
— Peikko-vaari, etkös nähnyt miten nopeasti aurinko äsken katosi pilvien taakse?
— Kyllä sen näin. Mutta sen se tekee hyvin usein, — huokasi peikko.
— Tuskinpa enää tehnee! Olit unohtanut säkin tänne pajaan. Minä tahdoin auttaa sinua poissa ollessasi ja panin rautalankaisen satimen sen kuusenlatvaan, jossa näit auringon äsken keikailevan. Eipä kauvan viipynytkään ennenkuin hän tarttui ansaan, ja nyt olen pistänyt hänet sinun säkkiisi.
— Minun säkkiini? Oi, sinä olet verrattomin seppä, joka on olemassa Behringin salmen ja Oulun välillä! Ilosta tahdon sinut heti syödä suuhuni, sillä tunnempa taaskin tämän retkeni jälkeen aika hyvää ruokahalua!
— Kiitoksia paljo, — vastasi seppä, — mutta etkös tahdo ensin nähdä, onko sinulla todellakin aurinko säkissäsi?
— Tietysti sen tahdon, kunnon seppäni! Missä on säkki? —