— Täällä!
— Luulenpa että se potkii ja huutaa säkissä? (Seppä oli pistänyt säkkiin porsaan.)
— Niin, niin, aurinko, huuda sinä vaan! Nyt kyllä pysyt kauniisti säkissä, ja minä olen voittanut kokonaisen maanosan. Nyt tulee suloisen pimeä, ja peikot saavat hallita maailmaa!
— No, katsopas nyt vaan! — kehoitti seppä ja piti säkin suuta vähän raollaan.
— Äläpäs nyt! Mitäs aijotkaan tehdä? Sinähän voit päästää veitikan karkuun taas. Minä pistäydyn itse säkissä katsomassa, — sanoi peikko.
Yks, kaks, kömpi peikko säkkiin ja samassa sitoi seppä säkin suun lujasti kiinni. — On se toki ikuinen onni, että peikot ovat niin tuiki typeriä, ajatteli seppä, sitoen vieläkin säkin siteen yhteen solmuun.
Nyt syntyi säkissä pyörimistä ja huutoa. — Ai, se puree minua! — huusi peikko.
— Pure sinä takaisin! — sanoi seppä, sulki pajan ja meni tupaan lepäämään yön puuhista. Mutta miksi ei peikko, joka oli voinut potkaista seinän kumoon, potkaissut säkkiä rikki? Niin, sanopas se seikka. En minä vaan sitä tiedä. Ehkä senvuoksi, että hän oli niukahduttanut jalkansa, tahi ehkä oli kenkä hieronut jalkaa tuolla onnettomalla aamuretkellä.
Miten kauvan Sorro sai olla vankina säkissä, johon oli tahtonut auringon panna, en voi varmuudella kertoa, sillä siitä ei ole ollut sanomalehdissä. Kerrotaan vaan, että hyväsydäminen Paavo-seppä on lohduttanut vankiansa sillä toivolla, että hän saa kerran vielä ajaa Behringin salmelle rautatietä, sillä matka sinne on liian pitkä yhdellä jalalla hypätä. Se päivä joutuneekin aikanaan. Ryssät ovat jo matkalla sinne päin höyryhevoilla. Rautatie on nyt saanut seitsenpeninkulmaiset saappaat. Kyllä se nyt Aasian yli juoksee. Mutta voiko se saada auringon kiinni, se on toinen asia! Juna, samoin kuin peikkokin, pelkää vettä, ja aurinko laskeutuu mielellään iltasilla viileään mereen.
Joka kerta kun näen lasten saavan auringon valon peilin avulla seinällä tanssimaan, ajattelen Surroa ja Sorroa. Ottakaa aurinko kiinni jos saatte!