Oli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei ole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu valoisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava meri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan asti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri oli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili mainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun ne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja ruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen vedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä viileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo liian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti, varovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums, laskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin, niin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän ruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva lapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa sen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä, ylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko vedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee varmaankin liian syvää.
Maan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas valo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät läpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö ja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut aivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän lepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta. Jos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen suhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei ollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se oli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa, jossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi? Olihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä päivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.
Kukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa keinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda Marinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut hän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle pikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa, leikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen, joka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.
Silloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja oli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä oli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä aallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset suortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja toisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä. Taaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut mukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-, tai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.
— Sinä paha tyttö! — torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen veden hänen pitkistä kiharoistaan. — Olen odottanut niin kauvan, että olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa, täällä satujen rannikolla.
— Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? — kysyi Unda
Marina hurmaavan iloisesti. — Opi minulta viisautta! Minä tulen
Antillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos,
Kukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa.
— Ja Unda Marina kertoi sadun orjakauppiaasta, joka on tässäkin
kirjassa kirjoitettuna.
— Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, — jatkoi hän ja nojasi kostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. — Minä olen väsynyt, olen uinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen kuulevani metsän huminaa.
— Kun minä kuulen sinua, — sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen hiuksiansa kädellään, — luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi lempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti erillään?
— Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, — vastasi
Unda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.
Kukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen tarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun koivusta, joka myöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina nukkunut hänen polveansa vasten.