Kukkais-prinssi hymyili. — Olenpa minä aika narri, joka satuja kertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt mustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse purteeni!

— Enkö saa mieluummin uida? — — kysyi Unda Marina puolihereillä.

— Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden kuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on valkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.

— Sillä on Suomen värit! — keskeytti Unda Marina.

He soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka Kukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle niin paljo harmia. — Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!

— Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, — nauroi Unda Marina.

— Ei, mutta huomaapas! — Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa antaakseen sovitun merkin.

Hän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä, mutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he olivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä kanavan pohjaan.

— Pitääkö minun uida tuossa? — kysyi Unda Marina ilkamoiden.

Prinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan jahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. — Soutakaamme nyt, — sanoi Kukkais-prinssi.