Poika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla vuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka karhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin mutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja painoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko hiekkapenger rikki…
Vaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän matkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi, joki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa maata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre heitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä, muurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret, variksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat katajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa itsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa pois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi oudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla kankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman kuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken mukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda Marina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen liehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden hänet satujen rannikolle.
— Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi metsä, — sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.
— Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka kahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, — vastasi Kukkais-prinssi.
He väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin toisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä kylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta muuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa silmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.
Kun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin ihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven rannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista. Niemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut. Ainoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei näkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.
Kukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka hän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli päättynyt niin onnettomasti. — Se oli merenkuninkaan petos! — huudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.
— Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista kuoliaaksi, — voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen alla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. — Teidän korkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän korkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.
— Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?
— Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö, — arveli katajapensas.