Vanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija, seisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt juurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä muassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan, ja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.
— Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, — mutisi mänty.
— Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.
— Niin, Itse.
— Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä, kun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!
— Itse oli lapsi.
— Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva hänen viimeinen vallattomuutensa!
KOULU ISOISÄN AIKANA.
Evert ja Reinhold tulivat kotia koulusta. Molemmat olivat he pahalla tuulella. Evert oli sen näköinen, kuin olisi hän myynyt voin ja kadottanut rahat. Reinhold vihelteli, potkaisi kissan syrjään, paukutti ovia ja oli niin vihaisen näköinen, kuin olisi hän tahtonut purra.
— Mikä nyt on? — kysyi vanha isoisä.