Tuo nyrpyssä suin meni, koht' elamoi
Läjä lapsia, kirkuen: — myymäri hoi!
Yks' kynä, penaali!
Yks' gummi, linjaali!
Yks' vihko! se kirja, kun kantelo soi!
Maanukko nyt alnakkaa haluais,
Kun viidellä pennillä halvennettais.
— Tuo tienneekö ilmat
Ja kuumat ja kylmät?
Valehdella se viimeisvuotinen tais.
Vaan eukkopa pyysi: — no, näyttäkää
Se virskirja uus! Miltä kuuluu tää?
Vai Jumalan kansa
Siin' on veisaavinansa!
Enhän tässä tainkaltoja ollenkaan nää!
Pääs' vihdoin yks' pienoinen tiedusteloon
Sitä kirjaa, mi kaikista kaunein on
— Nimi suustasi suista?
— No en nimeä muista!
Kai Perjantai on se, tai Robinson.
Kukot ottelevat, kana kaakottaa
Ja kirjoissa valkia leimuaa,
Ja kannet ne läikkyy,
Yhä kirkkaammin väikkyy,
Vaan viisastummeko? arvatkaa!
Kiireesti ne kirjat nyt unhotetaan,
Paras eilinen kelpaa nyt hiirille vaan,
Vaan kirjainsa työhön
On aamusta yöhön
Herra Hyllberg kiintynyt ainiaan.
KIRJANSITOJA.
Mit' ompi ihminen vaattehitta?
Sään kylmän kynsissä suojuksitta,
Pyy parka värjyvä höyhenittä,
Vaan uiva aave ja saunamies.
Mi kirja kansitta? Rauska takki,
Tai pystykorvainen ruma rakki,
Uros jonka päästä jäi rautalakki,
Varkaiden murtama kotilies.
Kas siks' oon luotu ma mestariksi,
Kuin nuoltu, vuoltu, ma räätäliksi,
Teen kirjat kaikki takillisiksi
Ja portit varkailta salpajan.
Kirjailjat, laihat on teillä aatteet:
Ma uuteen kuosiin teen niille vaatteet,
Mult' ehta-pariisin housut saatte,
Ma kultaa selkiinne kirjoitan.
Täss' pöydän ääressä liimaellen,
Kiristäin, kynttäen, leikeskellen
Teen kielioppeja maistereillen
Ja maalaan kukkoja aapisiin.
Jos vitsa seljässä joskus paukkuu,
Ei luista kiel'oppi, maister haukkuu,
Suo namut suihin taas kukon maukku;
Sen viran hälle mä säätelin.